Tapahtui ke 1.7.-09 : Poliisi repi vauvani sylistäni

Jylyllä, 4,5 kk ikäisellä, OLI ihana päivä. Lähdettiin aamulla jakamaan Turkulaisia, olin vauvan kanssa kuskina. Jyly näki paaljon lehtiä ja mainoksia kun lajiteltiin, luki itsekin pari mainoslehteä pilpuksi, välillä hörppäsi äidinmaitoa, välillä soi banaania. Näki ISOJA koiria ja pieniä koiria, juteltiin omistajien kanssa kun jakajat olivat rapuissa. Joenrannassa oli hienoja kukkaistutuksia, joessa meni veneitä ja laivoja. Yksi puistotyöntekijä työnsi ruohonleikkuria ja pyynnöstä veti sen käyntiin, se oli mahtavaa, kyllä poika koneista ymmärtää.

Ehdittiin saada jako valmiiksi ajoissa että ehdittiin viedä toinen tyttö linja-autoasemalle ja kiidettiin ottelubussiin - oltiin lähdössä jalkapallo-otteluun Tampereelle. Bussissa minulle tuli kahden aikuisen lapseni kanssa erimielisyyksiä erinäisten asioiden hoitamisesta ja aikani jäkätettyäni totesin että nyt riitti ja hyppäsin Aurassa pois bussissa. Päätin mennä Tampereelle muussa seurassa ja tulla ottelubussilla pois.

Liftasin pysäkillä kohti Tamperetta, olisin ehkä mennyt bussiin jos ei liftikyyti olisi tullut ensin. Meidät otti kyytiin työmatkalainen, joka teki bisnestä romukullalla ja itämaisilla matoilla. Niistä oli kiinnostavaa kuulla, aivan uutta minulle. Sydämellinen mieshenkilö pahoitteli, ettei ole menossa Tampereelle asti. Pääsimme hänen kyydissään Loimaalle. Olin jälleen hyvällä tuulella.

Loimaalla saikin seistä, kun toistaan uudemmat ja kallimmat autot yksine matkustajineen eivät ottaneet kyytiin. Heinäkuu on huono liftikuukausi, ei ole työmatkalaisia. Vauva nukkui olkapäälläni, kun tuli rekka väistin ojanpenkalle melua ja hiekkaroiskeita, kun ei ollut autoja tulossa, käännyin selin ettei vauva ollut aurinkoon päin. Aurinko ei varsinaisesti paistanut, oli hahtuvapilveä, pelkäsin kyllä että vauva paistuu jos aurinko rävähtää paahtamaan katoksettomalla pysäkillä.

Paikalle ilmestyi poliisiauto, ja alkoi selvittäminen mitä teen siinä, mistä olen tulossa ja mihin menossa, onko vauva minun jne. Huomautin, että en ole missään Pohjois-Koreassa, missä ihmiset eivät saa liikkua vapaasti. Puolen tunnin selvittelyn jälkeen poliisit alkoivat selittää että vievät minun poliisiasemalle ja laittavat johonkin junaan jollain litteralla... Eivät tienneet mistään aikatauluista, sanoivat että "asemalla selviää, menes nyt tuonne autoon".

Sanoin että nyt riittää tämä ja lähdin kävelemään pois poliisiautojen luota. Poliisit kurvasivat eteeni ja repivät kauhusta huutavan vauvan sylistäni väkivalloin. Yritin päästä vauvan luokse mutta minut murjottiin poliisiautoon. Siinä yksi poliiseista äyski että tietävät minusta olleen poliisille harmia ennenkin, kyllä he saivat tietää! Vauva oli jonkinlaisessa shokissa, tuijotti vain siellä poliisiauton etuosassa kummallisesti seinille. Anelin monta monta kertaa että
"antakaa vauva minulle syliin, olen ihan kiltisti ja teen mitä käsketään nyt kun tiedän että revitte vauvaakin". Eivät antaneet. Vaadin että vauva viedään lääkäriin koska hän ei ole normaali.

Minut tungettiin putkaan, ja kun yritin vauvani hyvinvoinnista jotain selittää loimaalainen poliisi letkautti: "Vauvasi voi ihan hyvin, varmasti peremmin kuin on ikinä voinut!" Siinä oli jo sosiaalityöntekijä, joka ei suostunut sanomaan nimeään, lopulta kuitenkin tajusi että on pakko: joku Leena Tiainen se oli. Tuo sosiaalitäti ei suostunut antamaan vauvaa hetkeksikään syliini vaan ilmoitti että "minä hoidan vauvaa". Vauvani ei ikinä itke koska se hoidetaan vauvantarpeisesti, mutta siinäpä kuulin lukkojen takana kun vauva rääkyi keuhkojaan pihalle . Jossain vaiheessa minulle ilmoitettiin että vauva on sairaalassa.

Minut vietiin terveyskeskukseen, missä anelin naislääkäriltä monta, monta kertaa että antaisi minun soittaa Tyksiin. Ajattelin että sieltä saisi apua kun siellä minut ja vauva tunnettiin, kun vauva oli ollut täydellisessä terveystarkastuksessa. Yritin selittää että vauva ei ole ollut koskaan vieraassa hoidossa, sisaruksillaankin vain hyvällä tuulella ollessaan ja olen ollut itse kotona. Lääkäri ei välittänyt, sanoi poliisin antaneen vaihtoehdoiksi että joko olen yön putkassa tai sitten lähden Uuteenkaupunkiin sairaalaan psykiatrian osastolle. Lääkärin mielestä minulla ei oikeastaan mitään vammoja ollut ja kirjoitti lähetteen.

Minulle näytettiin pöhöttynyt vauvani joka ei suostunut katsomaan minua, shokissa vieläkin. Sosiaalityöntekijä kehui minulle, rintamaitovauvan äidille että "Tuttelia on annettu". En saanut koskea vauvaan. Sosiaalityöntekijä sanoi että "Saatte olla yhdessä kun olet parantunut".

Ambulanssissa millä minut kuskattiin Uuteenkaupunkiin oli inhimillinen nuorimies sairaankuljettajana, hän soitti sosiaalihenkilölle ja vaati, että minun tyttärelleni soitetaan kotiin. Käsittäkseni myös soitettiin, ilmeisesti sosiaalitantta ei uskaltanut enää olla mielivaltainen kun joku muu oli sekaantunut asiaan. Perhe sai vihdoin tiedon mitä minulle oli tapahtunut.

Uudessakaupungissa sain tietää että vauvani oli viety Tyksiin ja sosiaalipäivystäjät olivat ottaneet hänet kiireelliseen sijoitukseen (arkikielellä huostaan). Itse pääsin psykiatrin tutkimuksen jälkeen sairaalasta pois. Mieshoitaja pohti mitenkä pääsen kotiin kun en halunnut olla yötä sairaalassa, en olisi pystynyt kuitenkaan nukkumaan.

Olen luullut että nainen saa matkustaa vapaassa maassa minne haluaa ja miten haluaa, mutta olenkin ollut pahasti väärässä. Tämä on kuin Iran, missä naiseen saa käydä käsiksi jos hän tekee jonkun mielestä jotain sopimatonta. Loimaan poliisi totesi selvästi: "Ei ole sopivaa liftata vauvan kanssa!"

Joten vauvani oli jossain vieraiden luona ilman äitiä ja minä mustelmilla, polvi ja olkapää vääntyneenä Uudessakaupungissa. Tosin minulle oli ihan samantekevää, vaikka olisi ollut luita poikki, ajattelin vain Jyly-vauvaa jota olin ensi kuukausina pitänyt alkuun sylissä tai kainalossa 24 tuntia vuorokaudessa koska hän oli suuritarpeinen vauva ja olisi muuten itkenyt paljon.

Uudessakaupungissa välitettiin. Sain olla puhelimessa niin paljon kuin tarvitsin. Soitin Tyksiin, vauva oli siellä ja ne aikuiset ottelubussissa olleet lapseni Mirumaru ja Roni. Sillä Tyksin osastolla eivät omaiset saaneet olla yöllä, mutta sain ymmärrystä ja tekivät poikkeuksen: Mirumaru sai jäädä vauvan kanssa olemaan. Vauva sai vihdoin oman tutun ihmisen luokseen.

Vasta silloin pystyin itkemään.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/200907039870206_uu.shtml